Totta (uutuus)

Luin tässä pari päivää sitten Riikka Pulkkisen toisen romaanin Totta. Rajan (eli Pulkkisen esikoisromaani) luin jo muutama vuosi sitten, enkä muista sitä ihan tarkalleen enää, mutta sen muistan, että olin vaikuttunut ja aloin odottamaan Pulkkiselta lisää teoksia. :) Muistini mukaan (suokaa anteksi jos olen väärässä) Totta jatkaa kerronnaltaan ja tyyliltään hyvin samantapaista linjaa kuin Rajakin. Ihana tarina, hyvin kerrottu (mä en tiedä mikä siinä on, mutta rakastan jos on monta kertojaa, mutta silloin olen myöskin hyvin vaativa.. :D Jos ite kirjoittaisin joskus kirjan, niin koittaisin vamaan kirjottaa sen monen eri henkilön näkökulmista.. ;)), ja ennenkaikkea sellanen mihin mä ainekin uppoiduin, siihen maailmaan, niiden ihmisten tarinoihin.. Kuitenkin, jos joku miinuspuoli pitäis mainita, niin mulla ehkä välillä tuli vähän ähky siitä "erikoisesta" kerronnasta, tiedättekö mitä mä tarkotan? :D Välillä tuntui, että lause lauseen perään oli sellasia filosofisia, isoja ja ajattelevia lauseita.. Älkää käsittäkö väärin, mä pidän kyllä ton tyyppisestä tekstistä tosi paljon, mutta upotettuna muun tekstin joukkoon, tässä se ehkä jonkinverran vei uskottavuutta kun oli lähes kokoajan sellaista.. No anyway, toi on vaan mun mielipide, ja yleisesti ottaen tykkäsin kyllä hirmupaljon! :) Ja täähän on siis mulla omana ja aion kyllä lukea uudestaankin! ;)

Mulla on tapana, että kun oon lukenut jonkun kirjan loppuun, niin pysähdyn hetkeks miettimään, mitä ajatuksia, tunteita ja kenties muistojakin se mussa herättää.. :) Niinkuin kerroin jo täällä, niin Alkemisti herätti mussa sellasen hyväntuulisen, unelmoivan fiiliksen, no, tää sit ehkäpä sen vastakohdan, tuli sellanen surumielinen fiilis, ja jäin miettimään niitä ei niin kauheen hyviä muistoja... Ja se suru ei niinkään kohdistunut kuolemaan, vaan rakkauteen ja elämään.. En nyt oikein tiedä miten tätä tän paremmin pystyisin selittämään, kun en oikein itellenikään niitä pysty selittelemään, ja kun en kuitenkaan tänne blogiin viiti kauhean henkilökohtasista jutuista kirjoittaa, no, mutta ehkä ymmärrätte mitä haen... :) (kauheen hyvä kehotus muuten, lukekaa tää kirja - sen jälkeen tuutte ahdistuneiks! :D No ei vaan.. :P) Mutta suosituksia satelee taas - kuitenkin nyt ehkäpä sellasille, ketkä tykkää vähän enempi sellasesta filosofisesta pohdiskelusta, kuin ihan romanttisesta hömpästä tms.. :)

Takakansitekstiä taas loppuun (vaikkei tästä ehkä kauheen hyvää käsitystä tarinasta saa.. :))

- Anna löysi mekon, Elsa sanoi, piti silmiään yhä kiinni.
-Minkä mekon?
-Eevan.
-Niinkö, hän sai sanottua.
-Miksi se meillä on, miksei sitä ole laitettu pois? Elsa oli hetken hiljaa. Maiskautti suutaan.
-Minä kerroin, Elsa sanoi sitten.


Rakkaus, suru, haavat, lohtu. Riikka Pulkkinen kuvaa herkin vedoin niitä pieniä liikkeitä, joilla ihmisen mieli käsittelee kaikkein isoimpia asioita.

Ja joo, löysin sisäsivulta vähän selkeämmän "takakansitekstin" vielä.. :D


  On kevät, Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen vaimon ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn.
  
  Tytärentytär Anna kuvittelee mieluummin toisten tarinoita kuin kertoo omaansa. Hänelle mummo kertoo Eevasta, josta on vaiettu vuosikaudet.
  
  Lastenhoitajaksi palkatun nuoren naisen ääni vie toiseen todellisuuteen, 60-luvun alkuun, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.
  
  Auki kiertyvät äitien ja tyttärien tarinat, joissa muisti pettää, koska se on lohdullisinta.


Onko joku muu jo ehtinyt tän lukemaan? Mitä ajatuksia se herätti? :) JA mitä mieltä ootte ylipäätään näistä mun kirja"arvosteluista"? Lukeeko näitä edes kukaan vai hyppääkö harvat lukijatkin nää yli? :D

-Johanna